Polkien palstalle

Me saatiin yllättäen tänä keväänä projektiksi pyöräilyn lisäksi puolen aarin palstan hoito. Olen pari vuotta jonottanut monivuotista viljelypalstaa, ja yks kaks yllättäen sainkin tänä vuonna kutsun, jossa tarjottiin palstaa talkootyötä vastaan. No tottaihmeessä halusin mukaan!
Tänään käytiin sitten Timon kanssa istuttamassa etananhoukuttimia linnunruokaa ruokakasveja palstalle ja samalla minäkin sain kokeiltua ensimmäistä kertaa lukkopolkimia. Olin toki ensin niitä hetken testannut sisätiloissa kuivaharjoitellen kuinka helposti kenkä polkimesta irtoaa ja miten sen saa tökättyä paikalleen.

Timo tuossa edellisessä merkinnässä valitteli että ei ihan päässyt lukkopolkimien makuun, tai että niiden käyttö ei erityisemmin tuntunut vauhdissa tai muussa. Minun kokemukseni kuitenkin oli, että oli mukava käyttää myös toisia lihaksia jaloissa, kun vauhtia polkemiseen sai myös nostaessa poljinta. Keskinopeusasioita en hyödyssä osaa arvioida, kun matka oli sen verran lyhyt ja mäkinen, mutta fiilis niistä jäi hyväksi. Samalla kokeilin jo ajat sitten ostamiani sivulaukkuja täyteen lastattuina. Ei aiemmin ole huvittanut ottaa niitä pyöräretkille mukaan ihan muuten vaan mukana kulkemaan, mutta nyt niille oli oikeaa käyttöäkin kun johonkin piti saappaat, siemet, istutusvälineistö, hallaharso ja muut tunkea. Noteerasin painon lisääntymisen heti pienissäkin rotvalleissa, melko ikävästi tuntui vanteet kolahtelevan melko mataliinkin kivetyksiin. Päädyin sitten pyöräilemään mahdollisimman paljon ihan autotiellä.
Mitään paniikkia ei lukkopolkimista vielä ehtinyt tulla, kerran pysähdyin aika äkisti ja silloinkin muistin polkimet irrottaa. Luulen että nuo irtoaisi myös aika hyvin paniikkiriuhtaisuissakin.

Näillä eväin on hyvä aloitella työmatkapyöräilyä. Oon ajatellut ottaa tavoitteeksi aina silloin tällöin pyöräillä 17,5 km töihin. Päivittäinen tavoite olisi minulle vähän liian korkealla, kun päivät tuntuu muutenkin kiireisiltä, vaikka kivahan se olisi jos siihen pääsisi. Nyt minulla on bussikortti vanhentunut, niin aattelin ainakin alkuviikon pyöräillä töihin. Tiistaina onkin tosin mulla ohjelmassa leirinvetoa, joten sovin työkaverin kanssa jemmaavani talonmiehen ja siivoojien kiusaksi pyörän toimiston varastoon. Saa nähdä tuleeko sanomista! Kuhan vaan ei löydy roskalavalta.

Märkänä alta ja päältä sekä lukkopolkimet

Hiljattain teimme reissun pyöräkauppaan aikomuksena vain nopeasti vilkaista paria juttua. Mukaan sieltä sitten tarttui kummallekin yli 200 euron edestä tavaraa, muun muassa pehmustetut pyöräilyhousut, satulalaukut ja lukkopolkimet sekä niihin sopivat kengät. Kaikki olivat sopivasti tarjouksessa, ja se osoittautui tuhoisaksi pankkitilin saldon kannalta.

Viimeaikaisten kiireiden vuoksi on tullut pyöräiltyä vähemmän kuin toivoisi, mutta tänään kävin ensimmäistä kertaa testaamassa lukkopolkimia. Mitään aiempaa kokemusta niistä minulla ei ole, ja etukäteen hieman huoletti ajatus siitä, että äkillisessä pysähdyksessä jalka olisi kiinni polkimessa eikä maasta saisi tukea. Olin aiemmin säätänyt lukituksen melko löysäksi sekä hieman harjoitellut kotona paikallaan seisten kiinnitystä ja irrotusta. Nyt oli siis edessä varsinainen koepyöräily niiden kanssa.

Lähdin siis sateisessa säässä polkemaan kohti Nokiaa. Heti aluksi kävi selväksi, että aina kun joutuu pysähtymään, kannattaa tehdä se mahdollisuuksien mukaan puun, lampputolpan tai muun vastaavan vieressä, jotta siitä saa tukea ja välttyy irroittamasta kenkää polkimesta. Irroittaminen ja kiinnittäminen onkin rasittavin osa näiden käyttöä, sillä kovat pohjat tekevät ne huomattavan tunnottomiksi, ja oikean kohdan löytäminen polkimesta vaatii joskus hieman räpläämistä. Pienellä harjoittelulla se kuitenkin löytyy varsin helposti, jolloin ainoaksi hidasteeksi jää se, että poljin on usein väärin päin ja sitä ei välttämättä heti tunne kengänpohjan läpi.

Irroitukset menivät enimmäkseen kommelluksitta, polkimessa kiinni olevaan kenkään tottuu yllättävän nopeasti. Pari kertaa kuitenkin hieman unohdin sen ja meinasin kaatua. Onneksi olin säätänyt irroituksen riittävän löysälle, jotta pelkkä jalan refleksinomainen ravistelu irroitti kengän. Kertaakaan ei kuitenkaan kiinnitys irronnut vahingossa, ts. normaalin polkemisen yhteydessä.

Varsinainen hyöty lukkopolkimista ei vielä tällä reissulla oikein valjennut. Toisaalta matkaakin kertyi vain vajaa 20 km, eli tarvinnee pidempää testausta ennen kuin niitä oppii arvostamaan. Suurin hyöty tuntui olevan liikkeellelähdöissä (silloin kun molemmat jalat olivat valmiiksi kiinni) kun sain enemmän voimaa lähtöponnistukseen. Myös ylämäet sujuivat hieman helpommin kun voimaa oli reservissä enemmän. Tasaisella kovaa polkiessa sensijaan en huomannut mitään erityistä eroa tavallisiin polkimiin verrattuna. Ehkäpä tämä vaatii polkemistekniikan muutosta? Mene ja tiedä.

Sää tosiaan oli sateinen, ja goretexeista huolimatta kastuin sekä alta, että päältä, sillä sateella hiki ei erityisesti haihdu kuitenkaan. Ihan hyvä asia muistaa, jos ja kun pitkää matkaa lähtee polkemaan joskus.

Vappuretki

Tänä vuonna päätettiin vappuna keskustassa riehumisen sijaan riehua pyörien kanssa tiellä. Eipä sillä että olisin juurikaan ikinä riehunut vappuna keskustassa, mutta monet muut sitä tuntuu harrastavan. Siivojamies kadullakin kommentoi aamulla "kumman siistiä, kumman siistiä, kyllä".

Lähdettiin jo ennen kymmentä aamulla polkemaan aikomuksena tehdä lenkki, jossa on monta kohtaa missä halutessaan voi kääntyä kotia kohti tai jatkaa vielä eteenpäin pidemmälle lenkille. Tarkkoja suunnitelmia oli vain sen suhteen että matkan yhteyteen voisi sovittaa piipahduksen kavereiden tupareihin (jotka oli kuin meidän tarpeiden mukaan suunniteltu "tule koska haluat ja lähde kun siltä tuntuu" -hengessä). Ensimmäinen pätkä Kangasalle meni myötätuulessa vihellellen 18 km/h nopeudella. Matka Tampereen Annalaan taas aiheutti jo vähän ärsytystä vastatuulen ja puuskien muodossa. Tupareihin päästessä ei kuitenkaan vielä suuresti väsyttänyt, vaikka pieni tauko ja tupareissa tarjoiltu voileipä ja tee tuntui tosi hyvältä.
Sen sijaan matka Hervannasta Lempäälän Uuteen-Eurooppaan herätti minun sisäisen lapsen itku-potku-raivari haluni. Ei olis vaatinut enää paljoa ärsytystä että olisin mennyt ojaan kiukkuamaan. Ilmeisesti voileivistä huolimatta verensokeri oli päässyt liian alhaiseksi ja vauhdin pysäyttävät puuskat ja tasainen ikävä vastatuuli pisti mielen mustaksi ja murjotin Timolle maailmalle kilometrikaupalla edeten vain hieman nopeampaa kuin hölkkääjät, kunnes Uudessa-Euroopassa Timo bongasi kadunvarrelta taukopaikaksi sopivat penkit ja pidimme Snickersin mittaisen tauon.

Timo olisi halunnut jatkaa vielä Tampereen Peltolammilta Pirkkalaan ja Nokialle, mutta minä manasin jo taukopaikalla niin suureen ääneen väsymystä, kolotusta ja särkyä että eihän se uskaltanut enää Peltolammilla kysyäkään että olisinko suostunut tekemään vielä ekstralenkin. No olisin minä siinä vaiheessa jo EHKÄ voinut suostua jatkamaan, kun suklaa oli saanut taas energiatason kohdilleen ja dopamiinikin virtasi taas mutta mitä sitä suotta tunnustamaan kun on hyvän draaman väsymyksestä jo suorittanut.

Kotiin tullessa matkamittari näytti reilua viittäkymmentä kilometria, ja huolimatta ennakkoluuloistani jaksoin jopa kantaa pyöränikin vielä rappusissa kolmanteen kerrokseen.

Oli siis ihan passeli vappu. Ens kerralla pidemmälle matkalle voisin varata enemmän eväitä (jos matkalla ei satu olemaan kivoja juhlia josta saa ruokaa!) ja muistaa pitää tauko ennenkuin liikaa ärsyttää.